Turhaa työtä päiväkaupalla

– Yliopistossa aktiivinen lehtori tai professori käyttää jopa kolmanneksen työajastaan rahoitushakemuksiin, niiden tekemiseen, suositusten antamiseen ja hakemusten arvioimiseen, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi.

Saarikivi on aikaisemmin ollut Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori. Nykyään hän on Tromssan yliopistossa osa-aikaisena professorina.

– Hakemuksiin käytetty aika on älytöntä, kun rahoitusta saa vain hyvin pieni prosentti hakijoista, Saarikivi toteaa.

– Kun itse aloin 90-luvun puolivälissä kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita, rahoituksen sai noin 10–15 prosenttia hakijoista. Nyt rahoituksen saa noin 3–5 prosenttia hakijoista.

Saarikivi on itsekin ollut arvioimassa hakemuksia.

– Hyvin moni hyvä hakemus jää ilman rahoitusta. Siinä on onnea pelissä, että kuka saa rahaa. Kyseessä voi olla koko tutkijan uran jatko, hän sanoo.

– Suomessa on akateemisen tutkimuksen parissa hyvin pienet piirit, ja rahoitushakemusten kanssa ajautuu toisinaan skitsofreeniseen tilaan, Saarikivi toteaa.

– Kaikki tuntevat toisensa. Voin olla hakemuksissa tekijä ja suosittelija, yhteistyössä muiden kanssa, samalla heidän kilpailijansa ja arvioija. Tämä on mahdoton yhtälö, että olisi siedettävää.

– Nykyinen järjestelmä hukkaa paljon tutkijoiden työaikaa, mutta se on myös samalla työterveysriski. Yliopistoissa on valtavan paljon uupuneita ihmisiä, Saarikivi sanoo.

Hakemusten vaatimukset ovat hänen mukaansa ylimitoitettuja, ja tutkijat joutuvat tekemään päällekkäistä työtä.

– Hakemukset ovat liian monimutkaisia. Jos haetaan rahaa yliopiston ulkopuolelta, se tarkoittaa 10–20 tekstiä, johon kuuluu tutkimussuunnitelma, ansioluettelo, julkaisuluettelo ja kuvaus yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Jokaiseen hakemukseen nämä pitää tehdä eri tavalla. Oleellinen info olisi yhden a nelosen -kokoinen aiesuunnitelma sekä yhden a nelosen kokoinen cv.

Hakemuksiin pitää vielä lisätä budjetti, ja se lisää hakijoiden kuormaa.

– Tutkijoita ei ole koulutettu budjettien laatimiseen. Sen voi kyllä oppia työn mukana, mutta nyt järjestelmä on sellainen, että tutkijat, jotka ovat koulutettuja alalleen, joutuvat opettelemaan taloushallinnon taitoja.

– Apurahahakemukset myös edellyttävät valehtelua, Saarikivi sanoo.

– Kaikissa hakemuksissa kysytään tutkimuksen keskeisiä tuloksia ja keskeistä yhteiskunnallista merkitystä. Nämä pitäisi tietää ennen kuin tutkimus on edes tehty.

Saarikivellä on nykyisen työnantajansa kotimaan Norjan lisäksi kokemusta ranskalaisesta yliopistosta. Ranskassa on Saarikiven mukaan mahdollista syventyä vuosikausiksi omaan tutkimukseen ilman uusia rahoitushakemuksia.

– Ranskassa on paljon pieniä, valtiollisia instituutteja, joihin saa pysyvän työsopimuksen ja pienen palkan. Ranskassa on vaikea irtisanoa. Minimipalkalla voi 20 vuotta tehdä tutkimusta ja kerätä aineistoa.

Saarikivi kaipaa tilanteen korjaamiseksi ensiksikin sitä, että korkeakoulujen perusrahoitusta kasvatetaan. Toiseksi pitäisi siirtyä tutkijoiden urakehityksen korostamisesta itse tutkimuksen korostamiseen.

– Pitäisi kiinnostua todellisuudesta eikä siitä, että on titteli ja etenee suhteessa itseensä.

Saarikivi on sitä mieltä, että Suomessa yliopistot ovat maan kokoon nähden hyviä, ja työntekijöiden hyvinvointia olisi syytä varjella.

– Suomessa yliopistot saavat valtiolta yhteensä noin 1,9 miljardia euroa. Tällä rahalla 8–10 suomalaista yliopistoa on maailman 500 parhaan yliopiston joukossa. Kaksi prosenttia huippuyliopistoista on Suomessa, vaikka asukkaita on vain 0,1 prosenttia maailman asukkaista. Yli prosentti tieteellisistä julkaisuista tulee Suomesta.

Professoriliiton toiminnanjohtaja Tarja Niemelä sanoo, että tutkimusrahoituksen ongelmana on rahoituksen liian alhaisen tason ja poukkoilevuuden lisäksi rahoituksen laatu. Yliopistojen kokonaisrahoituksesta noin 60 prosenttia tulee rahoitusmallin kautta ministeriöltä ja 40 prosenttia on muualta haettavaa täydentävää rahoitusta.

– Lähestulkoon kaikki rahoitus on kilpailtua. Rahoitusmallin kautta tuleva rahoitus on myös kilpailtua rahoitusta, johon vaikuttavat muun muassa julkaisut sekä tohtorikoulutettavien määrä.

– Professoriliitolle tehdyn selvityksen mukaan Suomen rahoitusmalli on verrokkimaihin nähden hyvin tulosorientoitunutta, Niemelä kertoo.

– Meiltä puuttuu merkittävästi vakauttavaa perusrahoitusta, joka vähentäisi jatkuvaa rahoituksen hakemista.

– Professoreista on tullut nykyään yliopiston sisällä yksityisyrittäjiä, Niemelä sanoo. Tutkimusryhmä hakee professorin johdolla rahoitusta.

– Jos rahaa tulee, niin professori voi palkata henkilöstöä ryhmäänsä tekemään tutkimusta. Jos ei saa rahaa, niin sitten ryhmän koko on pienempi.

Kilpailu rahoituksesta on Niemelän mukaan siinä mielessä oikein, että laadukkaiden tutkimushankkeiden pitää saada rahoitus, mutta nykyään suhde on vääristynyt.

– Moni Suomen Akatemian haussa tasolle 6/6 arvioitu tutkimushanke jää ilman rahoitusta.

Niemelän mukaan yliopistojen rahoituksen pitäisi myös olla pitkäjänteisempää.

– Tämä omalta osaltaan vähentäisi määräaikaisten työsuhteiden suhteellista osuutta ja mahdollistaisi tutkijakunnan palkkaamisen pääsääntöisesti toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin.

Tieteentekijöiden liiton erityisasiantuntija Maija Mattila toivoo myös, että yliopistot tulisivat hankalassa tilanteessa vastaan ja palkkaisivat tutkijoita pysyviin työsuhteisiin.

– Tutkijoilla olisi puskuri, vaikka he hakevatkin ulkopuolista rahoitusta.

Teksti Anssi Koskinen