Laki velvoittaa sovittelijan huomioimaan kansantalouden kokonaisedun niin, että palkanmuodostus toimii mahdollisimman sujuvasti eikä työmarkkinoiden toimivuus vaarannu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vientisektorin palkkaratkaisu määrittää palkkakaton muille aloille. Sovittelulautakunta on jatkossa sidottu samoihin sääntöihin kuin sovittelijat.
Rusinat lakimuutokseen on poimittu Ruotsista, jossa työmarkkinamalli perustuu työmarkkinaosapuolten pitkäaikaiseen neuvottelutoimintaan ja yhteiseen pitkäjänteiseen kehitystyöhön. Suomessa hurskaasti todetaan, että uudella esityksellä ei rajoiteta työmarkkinaosapuolten sopimusvapautta ja että osapuolet saavat jatkossakin sopia palkoista ja muista työehdoista haluamallaan tavalla. Käytännössä muutos kuitenkin vaikuttaa kaikkien, mutta erityisesti naisvaltaisten alojen mahdollisuuksiin sopimustoiminnalla ja palkkaneuvotteluilla vaikuttaa samapalkkaisuuteen ja palkkaerojen pienentymiseen.
Hallituksen esityksessä ja julkisessa keskustelussa nostetaan esiin, että Ruotsissa sukupuolten välinen palkkaero on pienentynyt. Samalla jätetään huomiotta kaikki ne seikat, jotka ovat tähän kehitykseen vaikuttaneet: naisten kokoaikatyön lisääntyminen, heidän osuutensa kasvu korkeammin palkatuissa ammateissa ja johtotehtävissä sekä miesten osuuden kasvu matalasti palkatuilla aloilla.
Uusi lainsäädäntö on meillä riski työmarkkinoiden tasa-arvon kehittämiselle sekä samapalkkaisuuden edistämiselle.
Segregaatio vai samapalkkaisuus?
Yksi merkittävä syy sukupuolten palkkaeroihin Suomessa on toimialojen voimakas eriytyminen sukupuolen perusteella eli segregaatio. Suomi sijoittui juuri julkistetussa Euroopan tasa-arvoinstituutin Eigen vuosittaisessa tasa-arvo-indeksissä sijalle 8. Segregaation osa-alueella Suomi sijoittuu toiseksi viimeiseksi. Vaatimattomissa saavutuksissa ei ole aihetta tyytyväisyyteen.
Segregaation purkamista tarjotaan ratkaisuksi puhuttaessa naisvaltaisten alojen palkkatasosta ja sukupuolten välisen palkkaeron kaventamisessa. Segregaation purkaminen toki tasaisi sukupuolten välistä palkkaeroa, mutta tämä tapahtuu siten, että matalapalkkaisille aloille saadaan enemmän miehiä ja korkeapalkkaisille aloille naisia. Tämä ei kuitenkaan ratkaise keskeistä ongelmaa, että vaativuudeltaan samanarvoinen työ hinnoitellaan eri tavalla yksityisellä ja julkisella sektorilla Samapalkkaisuus, eli oikeus saada samasta ja samanarvoisesta työstä samaa palkkaa sukupuolesta riippumatta, on perus- ja ihmisoikeus.
Samapalkkaisuusohjelma kompastelee rakenteisiin
Samapalkkaisuusohjelma kokoaa yhteen hallituksen ja työmarkkinakeskusjärjestöjen toimenpiteet palkkatasa-arvon edistämiseksi, ja sitä on toteutettu vuodesta 2006 lähtien. Ohjelman toimien tavoitteena on sukupuolten keskimääräisen palkkaeron kaventaminen. Sukupuolten keskimääräinen palkkaero on kaventunut varsin hitaasti. Vuodesta 2006 lähtien keskimääräisten ansioiden ero on kaventunut noin 20 prosentista 15,4 prosenttiin, eli 0,3 prosenttiyksikön vuosivauhtia.
Samapalkkaisuusohjelman vaikuttavuus on ollut ja on tällä hetkellä heikko. Ohjelman tulevaisuuden kannalta on olennaista, että se uudistetaan. Nyt voimaan astuva laki korostaa uudistustarpeen merkitystä. Jos uudistusta ei kyetä toteuttamaan, ohjelman tarpeellisuutta ja hyötyä on arvioitava uudelleen. On syytä pohtia, onko ohjelman ylläpitämisellä merkitystä samapalkkaisuuden ja työelämän tasa-arvon edistämisessä vai onko muita vastaavia keinoja ja toimielimiä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Samapalkkaisuusohjelman todellinen vaikutus jää vähäiseksi, ellei siihen sisällytetä konkreettisia, velvoittavia toimia, jotka pureutuvat ongelman juurisyihin.
Lisätietoja:
