Akateemiset ammattijärjestöt perustivat 14. joulukuuta 1950 Lakimiesliiton johdolla Akateemis-ammatillisen valtuuskunnan, Akavan. Perustava kokous pidettiin Helsingin yliopiston Metsätalolla. Tuolloin Akavassa oli kaksitoista jäsenjärjestöä, jotka edustivat 12 000 jäsentä. Valtuuskunnan jäseneksi liittyi vielä kaksi järjestöä määräajan puitteissa. Näin ollen Akavalla katsotaan olleen 14 perustajajärjestöä, joiden jäsenmäärä oli noin 14 000.
Akavan varsinainen toiminta alkoi ensimmäisestä vuosikokouksesta, joka pidettiin 10. huhtikuuta 1951. Ensimmäiseksi Akavan puheenjohtajaksi valittiin professori Risto Niini. Akava rekisteröitiin vuonna 1954 itsenäiseksi keskusjärjestöksi. Tuolloin jäsenmäärä oli 19 000.
Akavan perustamisen taustalla oli pettymys aiemman keskusjärjestön, Henkisen työn keskusliiton toimintaan, joka edusti akateemisia virkamiehiä 1940-luvulta lähtien. Akavan perustaminen ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen murrosaikaan, jolloin yhteiskunnallisen kehityksen suunta oli epävarmaa. Sodan jälkeen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n vaikutusvalta oli kasvanut ja siitä oli tullut ylivoimainen työmarkkinapoliittinen vaikuttaja. Tämä heijastui akateemisten palkansaajien ja erilaisten koulutettujen ryhmien palkkatason.
Valtion virkamiesten edunvalvonta aluksi keskeistä
Akava keskittyi kahden ensimmäisen toimintavuosikymmenensä aikana lähes yksinomaan valtion virkamiesten etujen ajamiseen ja menestyi tässä suhteellisen hyvin. Tosin palkkakehitys ei ollut tasaista eikä 1940-luvulla syntynyttä ”jälkeenjääneisyyttä” onnistuttu kuromaan umpeen. Suurimmat saavutukset olivat vuonna 1956 myönnetyt useiden kymmenien prosenttien suuruiset palkankorotukset ja vuonna 1964 säädetty menettelytapalaki lähtötasotarkistuksineen, jotka johtivat suuriin palkankorotuksiin. Virkapalkat sidottiin tuolloin yleiseen ansiokehitykseen ja korotukset myönnettiin prosenttikorotuksina, jotka suosivat akavalaisia virkamiehiä.
Politisoituminen 1960-luvulla heikensi akavalaisten asemaa
Koulutettujen palkansaajien asema alkoi kuitenkin järkkyä 1960-luvun lopulla. Saatuaan suurvoiton vuoden 1966 eduskuntavaaleissa SDP muodosti kansanrintamahallituksen keskustapuolueen ja SKDL:n kanssa. Alkoi vasemmiston ja keskustan hallitusyhteistyö, joka kesti yli kaksikymmentä vuotta. Vasemmiston vaalivoitto kiihdytti yleistä yhteiskunnallista politisoitumista ja johti ”porvarillisen hegemonian” vastaiseen taisteluun. Siihen liittyivät pyrkimykset siirtää yrityksiä sekä korkeakouluja ja muita oppilaitoksia työväestön ja opiskelijoiden valtaan.
Yhteiskunnallisen kuohunnan myötä akavalaisten asema heikkeni 1960–1970-luvuilla, jolloin palkkaerot palkansaajaryhmien välillä kaventuivat: akateemisten virkamiesten reaalipalkat laskivat jopa kolmanneksella kymmenessä vuodessa. Akavan puheenjohtaja Juhani Salminen taisteli erilaisia ”vasemmistovirtauksia” vastaan. Hänen aikanaan Akavaa ryhdyttiin kehittämään laaja-alaiseksi työmarkkinakeskusjärjestöksi, johon otettiin akateemisesti koulutettujen lisäksi ”erityiskoulutuettuja” ryhmiä sääntömuutoksen 1969 myötä. Erityiskoulutetuilla viitattiin lähinnä eri opistoissa suoritettuihin ylioppilaspohjaisiin tutkintoihin, kuten insinöörien ja kansakoulunopettajien koulutukseen.
Rakennemuutos muutti työvoimarakennetta
Taloudellinen noususuhdanne, joka alkoi vuonna 1968, vaikutti työllisyyteen 1960–70-lukujen vaihteessa. Samalla alkoi voimakkaan rakennemuutoksen kausi, jota luonnehti vilkas maaltamuutto kasvukeskuksiin, erityisesti pääkaupunkiseudulle.
Eri yhteiskunta- ja ammattiryhmien väliset voimasuhteet muuttuivat osana rakennemuutosta. Toimihenkilöiden määrä ylitti teollisuustyöväen määrän 1976–1977. Julkinen sektori laajeni hyvinvointipalveluiden kehityksen myötä. Tämä heijastui esimerkiksi peruskoulun ja lastentarhanopettajien lukumäärään, jotka olivat merkittävimpiä akavalaisia naisvaltaisia ammattiryhmiä.
Voimakasta laajentumista 1970-luvulla
Akava laajentui 1960–1970-luvuilla voimakkaasti uusien jäsenryhmien liittymisen myötä. Lisäksi jäsenjärjestöjen jäsenmäärä kasvoi. Merkittävä uusi jäsenjärjestö oli muun muassa Opettajien ammattijärjestö OAJ, joka liittyi Akavaan käytyään tiukan kilpailun Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto TVK:n kanssa. Siinä oli lähes 50 000 jäsentä. Akavan kasvu oli poikkeuksellisen voimakasta 1975–76, jolloin jäsenmäärä kasvoi 78 000:sta 130 000:een (66 prosenttia).
Tulopolitiikan kausi alkoi ensimmäisestä Liinamaan vakauttamissopimuksesta vuonna 1968. Virkaehtosopimusjärjestelmä luotiin vuonna 1970, minkä myötä virkapalkoista sopiminen siirtyi virkamiesjärjestöjen ja valtio- ja kuntatyönantajien välisiin neuvotteluihin. Tuloerojen tasoittumista tapahtui eri työntekijäryhmien välillä aina vuoteen 1976 asti. Tähän vaikuttivat palkkapolitiikka, veropolitiikka ja sosiaaliset tulonsiirrot.
Toimihenkilökeskusjärjestöjen yhdistäminen torjuttiin
Kolmen toimihenkilökeskusjärjestön, STTK:n, TVK:n ja Akavan, yhdistymistä ajettiin 1970-luvulla ns. TAK-hankkeessa. Sen keulahahmona oli STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini. Akava kuitenkin kaatoi yhdessä SAK:n kanssa yhdistymishankkeen. Se lähti kehittämään toimihenkilöjärjestöjen ja kaikkien neljän keskusjärjestön välistä yhteistyötä.
Puheenjohtaja Samuli Apajalahden kaudella Akava loi ensimmäiset kokonaisvaltaiset ohjelmat, joilla järjestö asemoitiin suomalaiseen yhteiskuntaan.
Suotuisaa tulokehitystä nousukaudella
Tuloerojen tasoittuminen hidastui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla, jolloin akavalaisten virkamiesten palkat alkoivat kehittyä suhteellisesti yhtä nopeasti kuin teollisuustyöläisten palkat. Palkansaajajärjestöjen yhteistyö sujui hyvin koko 1980-luvun ajan pitkän nousukauden mainingeissa. Konsensushenki ja kolmikantainen yhteistyö olivat ominaista 1980-luvun yhteiskuntaelämälle, ja Akava pääsi vaikuttamaan kokoaan vastaavalla tavalla valtakunnalliseen politiikkaan.
Kokonaistumisella kohti suurempia jäsenliittoja
Vuonna 1980 Akavassa oli jo yli 162 000 jäsentä. Jäsenjärjestöjen määrän kasvettua Akavassa oli 43 jäsenjärjestöä vuonna 1985, joista valtaosassa oli alle tuhat jäsentä. Pienten järjestöjen runsas määrä oli työlästä ja vaikeutti päätöksentekoa. ”Kokonaistumisen” hengessä pyrittiin suurempiin kokonaisuuksiin, joten vuonna 1972 perustettiin Akavan Erityisalojen Keskusliitto AEK, joka toimii nykyisin nimellä Akavan Erityisalat. AEK:hon tuli aluksi 20 jäsenjärjestöä.
Lama murensi akavalaisten asemaa 1990-luvulla
Syvän laman aikana 1990-luvulla Esko Ahon johtama keskustan ja kokoomuksen yhteishallitus pyrki lopettamaan kolmikantayhteistyön, samalla kun se pyrki pelastamaan syviin vaikeuksiin ajautunutta valtiontaloutta. Tämä aiheutti yhteenottoja palkansaajajärjestöjen kanssa.
Työmarkkinajärjestöjen väliset voimasuhde-erot tulivat esiin. Laman pitkittyminen merkitsi myös, että akavalaiset joutuivat maksamaan laman seurauksista enemmän kuin muut palkansaajaryhmät. Kuitenkin taloudellisille myönnytyksille toivat vastinetta monet muutokset, kuten pidemmät vuosilomat, parempi työsuhde- ja sosiaaliturva ja lisääntyneet yhteiskunnalliset palvelut. Kun julkinen talous kasvoi hyvinvointivaltion palveluja rakennettaessa, Akavan piiriin tuli lisää korkeakoulutettuja palkansaajia.
Menestystä ja turvaa yhdessä
Akava juhli vuonna 2000 toimintansa 50-vuotisjuhlaa. Juhlan kunniaksi järjestettiin tapahtumia eri puolilla Suomea. Akava on korostanut 2000-luvun toiminnassaan, että Suomen kilpailukyky ja menestys pohjaavat osaavaan ja koulutettuun työvoimaan. Se on puolustanut korkealaatuisen koulutuksen ja tutkimuksen tulevaisuutta sekä vahvojen julkisten palvelujen merkitystä osana akavalaista edunvalvontaa.
Vuonna 2007 tehtiin mittava strategiatyöskentely puheenjohtaja Matti Viljasen johdolla. Akavan missio kiteytettiin työn yhteydessä muotoon Menestystä ja turvaa yhdessä. Akava korostaa linjauksissaan, että akavalaisten asema yhteiskunnassa ja työelämässä tuo menestystä koko Suomelle.
Akava tunnetaan vahvana ja aktiivisena työmarkkinajärjestönä. Tätä heijastaa voimakas jäsenmäärän kasvu, joka jatkuu jäsenliittojen jäsenmäärän kasvuna, mutta myös uusien jäsenliittojen liittymisellä Akavaan.
Uusia jäsenliitoja Akava-yhteisöön
Akavaan liittyi 1. tammikuuta 2009 kolme uutta jäsenjärjestöä: Kuntien Tekniset KTK, Myynnin ja Markkinoinnin ammattilaiset SMKJ ja Päällystöliitto. Kirkon nuorisotyöntekijät KNT liittyi Akavaan 1. lokakuuta 2009.
Suomen Terveydenhoitajaliitto STHL:n jäsenyys Akavassa alkoi 1. huhtikuuta 2012. Tällöin Akavassa oli 35 jäsenjärjestöä ja jäsenmäärä yli 573 000.
Kuntoutusalan asiantuntijat, Suomen Poliisijärjestöjen Liitto (SPJL) sekä Ammattiliitto Ava ovat tuoreimmat tulokkaat Akavan liittojen joukossa.
Kuntoutusalan asiantuntijat ry:n jäsenyys Akavassa alkoi 1. tammikuuta 2016. Kuntoutusalan asiantuntijat ry:n perustivat STTK:sta Akavaan siirtynyt Suomen Fysioterapeutit sekä akavalainen Suomen Toimintaterapeuttiliitto.
Suomen Poliisijärjestöjen Liitto SPJL liittyi Akavaan 29. huhtikuuta 2016. SPJL kuului aiemmin STTK:laiseen palkansaajajärjestö Pardiaan.
Ammattiliitto Ava liittyi Akavaan 26. huhtikuuta 2017. Avan muodostaa kolme valtiosektorin ammattiliittoa: Tullivirkamiesliitto, Ulkoasiainhallinnon Virkailijayhdistys ja Verovirkailijain Liitto.
Tekstin lähteenä on käytetty Akava-uutiset numeroiden 2/2000 ja 5/2000 artikkeleita ja Akavan historiateosten aineistoa (Jukka Vuori: Akava 1950–1975, Oppineiden klubista keskusjärjestöksi ja Jukka Muiluvuori: Akava 1950–2000) sekä Akavan tiedotteita ja muuta aineistoa.
Akavan perustajajärjestöt
Akavaa olivat perustamassa vuonna 1950 seuraavat järjestöt. Suluissa on mainittuna kunkin järjestön jäsenmäärä vuoden 1950 lopussa.
- Agronomien yhdistys (1606)
- Hammaslääkäriliitto (1235)
- Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesyhdistys (222)
- Kadettikunta (2247)
- Kemistiliitto (156)
- Kirkon Pappisliitto (1050)
- Lakimiesliitto (2590)
- Lääkäriliitto (1979)
- Metsänhoitajaliitto (1141)
- Rakennusinsinööriyhdistys (461)
- Teknillisen korkeakoulun opettaja- ja virkamiesyhdistys (31)
- Valtionoppikoulujen Opettajaliitto (1049)
- Valtiotieteen Kandidaattien Yhdistys (111)
- Yksityiskouluopettajain Yhdistys (470)
Akavan puheenjohtajat
- Professori Risto Niini, hallituksen puheenjohtaja 1951–1956, keskusjärjestön puheenjohtaja 1957–1965
- Rehtori Paavo Ravila, keskusjärjestön puheenjohtaja 1954–1956
- Professori Esko Kangas, hallituksen puheenjohtaja 1957–1958
- Maatalousneuvos Paavo Kananoja, hallituksen puheenjohtaja 1959–1961
- Professori Kullervo Kuusela, hallituksen puheenjohtaja 1962–1965, keskusjärjestön puheenjohtaja 1966–1970
- Lainopin kandidaatti Juhani Salminen, hallituksen puheenjohtaja 1966–1970
- Rehtori Aulis Eskola, hallituksen puheenjohtaja 1971–1976
- Kouluneuvos Samuli Apajalahti, keskusjärjestön puheenjohtaja 1976–1982
- Varatuomari Raimo Lehtinen, keskusjärjestön puheenjohtaja 1982–1991
- Kouluneuvos Voitto Ranne, keskusjärjestön puheenjohtaja 1991–1995
- Professori Mikko Viitasalo, keskusjärjestön puheenjohtaja 1995–1999
- Valtiotieteen maisteri Risto Piekka, keskusjärjestön puheenjohtaja 1999–2007
- Insinöörineuvos Matti Viljanen, keskusjärjestön puheenjohtaja 2007–2011
- Kauppatieteiden maisteri Sture Fjäder, keskusjärjestön puheenjohtaja 2011–2022
- Oikeustieteen kandidaatti Maria Löfgren, keskusjärjestön puheenjohtaja 2022–
Lisätietoa historia-artikkelistamme
Tutustu Akavan kehitystä ja toimintaa koskevaan artikkeliin, joka julkaistiin Akavan toiminnan 60-vuotisjuhlan yhteydessä. Artikkelin kirjoitti dosentti Ilkka Levä, joka teki myös laajan haastatteluaineiston.
