Kun finanssikriisin jäljiltä talouden kasvu tökki, eikä inflaatiosta arveltu olevan suurempaa pelkoa, EKP aloitti vuodesta 2015 lähtien mittavan rahapoliittisen elvytyksen. Koronan iskettyä maailmaan EKP on vahvistanut osto-ohjelmiaan moninkertaisesti siten, että päätökset ovat nyt yhteensä 3650 miljardia euroa.
Valtaosaltaan kysymys on juuri valtion velkapapereiden ostamisesta ”jälkimarkkinoilta” eli rahoitusinstituutioilta. Valtioiden velkapaperit siirtyvät tällä tavalla EKP:n taseeseen, vähän kiertotietä, mutta kuitenkin.
Vaikka menettelyyn liittyy suuria vaaroja, kovin suurisanaisesti asiaa ei sovi kritisoida. Pankit saavat näin taseisiinsa ”tuoretta rahaa”, jota ne voivat työntää markkinoille yksityisiin investointeihin. Mutta iso siivu suuntautuu myös samoille valtioille, joiden velkakirjoja EKP on ostanut pankeilta.
Talouden elpymistä EKP vauhdittaa ennätyksellisten alhaisilla koroillakin.
Kun jäsenmaiden yhteensä noin 7 000 ja EU:n yhteisen 750 miljardin euron elvytysrahoitus pannaan liikkeelle, vaarat vaanivat yhtäkkisen valtavan suuren rahoituspotin vaikutuksia markkinoilla. Erityistä aihetta huolelle lisää se, että EU:n valtiontukisäädökset on ”heitetty telakalle”. Samoin on tehty julkisen talouden pelisäännöille.
Yrityksille voidaan nyt myöntää suoria tukia, enimmillään jopa 100 prosenttia hankkeen kustannusarviosta. Tämä uhkaa johtaa kilpailuneutraliteetin turmeltumiseen. Eli maassa A yritys voi saada huikeita avustuksia samanlaiseen hankkeeseen, johon yritys B toisessa EU-maassa ei saa mitään. Rajattomilla yhteismarkkinoilla tämä on huono asia.
Euroopan komissiolla on haastava työ katsoa nyt erityisesti jäsenmaiden yhteisvastuullisesti lahjoittaman rahan käyttöä. Kilpailuneutraliteetin ohella myös korruption koura voi kaivata EU:n lahjarahoja.
Mitä sitten tapahtuu valtioiden taloudelle EU:ssa? Erityisesti euromaiden kesken on sovittu pelisäännöistä, joiden mukaan finanssipolitiikkaa hoidetaan, kun rahapolitiikka on yhteistä. Ajatus on ollut, ettei toinen maa saa ”laskea liukumäkeä toisen takalistolla”.
Niin sanottujen EMU-kriteerien mukaan julkisen velan suhde BKT:hen sai olla enimmillään 60 prosenttia ja budjettialijäämän alle 3 prosenttia.
Alijäämä oli kuitenkin jo vuoden 2019 lopussa euroalueella keskimäärin 84 prosenttia, huippujen, kuten Kreikan, porhaltaessa 180 prosentissa. Vahvana valtiona pidetyn Italiankin velkasuhde oli tuolloin 134 prosenttia. Ja vain harvat euromaat ovat pitkään aikaan päässeet alle 3 prosentin alijäämätavoitteen.
Nyt noista pelisäännöistä on luovuttu. Iso kysymys kuuluu, miten valtiot, joiden julkisten menojen taso on viritetty toisten maiden lahjarahalla ja valtavalla lisälainoituksella, selviävät siinä tilanteessa, kun toisten apu loppuu ja velkaa ei enää saa? Ovatko ne saaneet taloutensa niin rajuun kasvuun, että se riittää oikopäätä auttamaan? Vai onko vaara, että jotain siitä, mitä nähtiin finanssikriisissä, on nytkin edessä, mutta paljon pahempana?
Suomen tapauksessa velka jää nyt tehtyjen elvytysratkaisujen jälkeen vielä siedettäväksi. Meille kuitenkin tulee yli 12 miljardin euron lisävastuut lainaosuudestamme elvytyspakettiin. Meillä myös valtion takaukset ovat suuremmat kuin muilla, lähes kaksinkertaiset muihin EU-maihin verrattuna.
Näistä syistä meidän parin miljardin pottimme on käytettävä viisaasti. Vaikka ilmastoinvestointien pitää olla hyvin esillä, kyllä panostukset koulutukseen, tutkimukseen ja innovaatioihin ovat nyt etusijalla. Niitä ovat kaikki viimeaikaiset hallitukset laiminlyöneet. Nimenomaan julkiset tutkimus- ja tuotekehitysrahat ovat vieläkin huikeasti alle sen, mitä ne olivat vuonna 2011. Nyt on muutoksen aika!
Mauri Pekkarinen
Euroopan parlamentin jäsen
Kuva Marc Dossmann, © Euroopan unioni, 2019, lähde EP
