Tuki jakaantuu tällä hetkellä eri maiden kesken niin, että erot eniten ja vähiten saavien maiden välillä ovat asukasta kohti noin 20-kertaiset. Aluekansantuote on ylivoimaisesti tärkein tuen kriteeri. Aikaisemmin myös harvalla asutuksella ja ikärakenteella oli asiassa mainittavampi merkitys. Kataisen hallituksen aikana EU pudotti harvan asutuksen painoarvon pieneksi.
Niinpä tänään itäisen Keski-Euroopan monissa jäsenmaissa EU-tukitaso on noin 350 euroa asukasta kohden vuodessa, kun vastaava luku esimerkiksi Suomessa on alle yksi kymmenesosa. Karkeasti ottaen Pohjois- ja Itä-Suomi saavat vielä tänään noin 100 euroa asukasta kohti vuodessa, keskinen Suomi vastaavasti noin 25 euroa ja eteläisin Suomi noin 10 euroa.
Suomi maksaa EU:n aluepolitiikasta noin 700 miljoonaa euroa vuodessa ja saa takaisin alle 200 miljoonaa euroa vuodessa. Olemme EU:n aluepolitiikan suuri nettomaksaja. Emme kuitenkaan ihan suurin.
Toimiiko EU:n aluepolitiikka niin kuin pitäisi, entä tuottaako se tuloksia, joita tavoitellaan? Vastaus kaikkiin kohtiin on ei. Vaikutusanalyysit, joita EU:n aluepolitiikasta on tehty, todistavat tämän. Tulosten mukaan alue-erot maiden välillä ovatkin vähentyneet viime vuosikymmenen kuluessa, mutta samaan aikaan kehityserot EU:n alueiden välillä ovat jopa kasvaneet. Näinhän ei pitänyt käydä!
Syy tapahtuneeseen on paljolti siinä, että suuret määrät tukea saavat jäsenmaat ovat käyttäneet merkittävän osan saamistaan aluerahoista suurten keskusten hankkeiden rahoittamiseen. Niinpä esimerkiksi teollisten suurhankkeiden investointien tukemiseen voi tänäkin päivänä saada Itä-Euroopan suurissa keskuksissa suuret tuet. Meillä suuryritys ei saa edes syrjäisimmillä alueilla vastaavaa.
Paradoksi on siinä, että nämä itäisen Keski-Euroopan suurempien keskusten ympärillä olevat köyhemmät seudut ovat jääneet varjoon ja saaneet tarpeeseensa vähemmän. Niinpä useammankin Itä-Euroopan väestökeskuksen aluekansantuote ylittää jo esimerkiksi Helsingin vastaavan. Köyhien alueiden kehitys keskusten ympärillä on juuttunut paikoilleen tai jopa heikentynyt.
Viimeksi mainittujen heikkojen varjolla itäisen Euroopan maat saavat jatkuvasti suuren määrän meidänkin Brysseliin maksamaa rahaa. Tähän on saatava muutos. Suurten aluetukien saajamaiden on käytettävä EU-tukensa ihan oikein heikompien alueidensa tukeen. Keskuskaupunkien miljardituesta on luovuttava. Niin voidaan vähentää EU:n aluetuen kokonaismäärää.
Tämä linja ei tarkoita, etteikö aluepolitiikkaa tarvita jäsenmaissa. Meilläkin kansallisin voimavaroin voidaan ja tulee huolehtia siitä, että meilläkin kasvaneita kehityseroja voidaan tasata. Siihen jää rahaa, kun maksamme vähemmän EU:lle.
Muutenkin, Suomen tapauksessa, alueelliseen kehitykseen entistä suuremmin vaikuttava tekijä ovat koulutuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden rahoitus. EU käyttää Horizon-ohjelman tarkoitukseen tulevalla ohjelmakaudelle (7 vuodessa) noin 100 miljardia euroa. Päättyvällä ohjelmakaudella Suomen saanto on selvästi suurempi kuin maksuosuutemme näissä menoissa.
Jo tämän ohjelmakauden saldoksi tullee se, että Suomi saa EU:n tutkimus- ja innovaatiorahoitusta enemmän kuin aluetukea. Tämä raha kohdistuu Suomen sisällä 5–6 suurimpaan keskukseen. Tähän on luonnolliset syyt: korkein opetus ja tutkimus sijaitsevat keskuksissa. Vastaavasti kansallisessa aluepolitiikassa fokuksen tulisi olla 5–6 suurimman keskuksen ulkopuolisessa Suomessa, pienemmissä keskuksissa ja maaseutu-Suomessa.
Mauri Pekkarinen, europarlamentaarikko
Kuva: © European unioni 2019, lähde: EP
