Miksi?
Edellisellä kerralla eli konventin aikaan (2002–2003) mopo karkasi. Konventtiin eli valmistelukuntaan tuli ihmisiä mitä erilaisemmilta tahoilta. Oli vanhoja kehäkettuja ja kiinnostuneita amatöörejä. Pintapuolisesti kaikki näytti hyvin avoimelta ja demokraattiselta. Todellisuudessa paljon oli juntattu ja isot taustakoneistot jylläsivät.
Loppujen lopuksi päätökset tehtiin Giscard d’Estaingin johtamassa puheenjohtajistossa, mistä myös syntyi pieni kriisinpoikanen.
Tästä syystä oli melkein itsestään selvää, että valmistautumista nyt pidettävään Euroopan tulevaisuuden konferenssiin varjosti melkoinen epäluulo. Tyyliin, mitähän tästä keitoksesta tulee.
Konventti oli tavallaan erittäin suurten kysymysten äärellä. Alkuvaiheen kuudesta jäsenmaasta yhteisö oli kasvamassa melkein koko Länsi-Eurooppaa kattavaksi järjestöksi, joka lupaili vaikka mitä loistavasta tulevaisuudestaan. Mitä kaikkea meidän pitikään olla? Johtava innovaatioiden tyyssija! Maailman napa!
Ehkä juuri nämä yltiöpäiset julistukset olivat ne, jotka vakavasti vahingoittivat järjestelmän mainetta ja jotka siksi varjostavat melkein jokaista kokousta, jossa yltiöpäiset federalistit pääsevät julistamaan ilosanomaansa.
Ei federalismissa tarvitse olla mitään pahaa tai huonoa. Pitää vain olla säännöt, joiden puitteissa välttämättömiä yhteisiä rakenteita luodaan. Niitä tulee lisää sitä myöten, kun yhteisö kehittyy. Mutta jos federalismista tulee ennen kaikkea ideologinen tavoite, joka on tukevasti irti todellisuudesta, syntyy enemmän ongelmia kuin ratkaisuja.
Juuri tästä syystä tulevaisuuskonferenssin valmisteluissa oli paljon pienempiä ja vähän isompiakin vaikeuksia. Suuressa paikkojen jaossa eurovaalien jälkeen puolueiden sopimukset eivät ihan pitäneet. Keskustaoikeistolaisen EPP:n kärkiehdokas oli Manfred Weber, mutta sopimus ei pitänyt. Siitä syntyi EPP:ssä vähän paineita maksaa potut pottuina. Toinen sopimuksen osa koski komission molempia ensimmäisiä varapuheenjohtajia. Sopimukseen kuului myös, että parlamentin puhemiehen paikka menisi S&D-ryhmän edustajalle toimikauden ensimmäisen puoliskon aikana. Asiat menivät tässä kyllä sopimuksen mukaan, mutta kolmannen sopijapuolen eli Renew Europe-ryhmän ”palkinto” konferenssin puheenjohtajana törmäsi epäluuloihin.
Guy Verhofstadt on mielenkiintoinen henkilö ja hyvä ystävä. Hän on kuitenkin samalla erittäin vannoutunut federalisti, jota ei pahemmin huoleta vanhan EEC-keskipisteen ulkopuolella olevien maiden tarpeet hallita viimevuosien hurlumhei-politiikkaansa EU-tasolla.
Lopputulos voi olla nipullinen julkilausumia, jotka eivät sitten kuplan ulkopuolisessa todellisuudessa elä konferenssin päätössanojen jälkeen.
Nils Torvalds
- Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen ja edustaa RKP/Renew Europe-ryhmää.
Kuva: ,
