Eriarvoisuutta käsitellyt työryhmä, joka toimi professori Juho Saaren johdolla, julkaisi loppuraporttinsa viime viikolla. Raportti on keskustelupohja hallituksen käynnistämälle perusturvan ja toimeliaisuuden kokonaisuudistuksen Toimi-hankkeelle.
Minusta raportin mielenkiintoisin osuus on pohdinta suomalaisen eriarvoisuuden luonteesta. Suomalaiset nähtävästi kokevat eriarvoisuuden ja sen kasvun paljon suurempina ja ongelmallisempana kuin pelkästään tilastotiedon perusteella olisi ollut syytä olettaa. Raportissa puhutaan eriarvoisuuden resurssi- ja kokemusperusteisten tulkintojen välisestä jännitteestä. Kun ottaa huomioon, että millä mittarilla tahansa Suomi sijoittuu maailman oikeudenmukaisimpiin ja tasa-arvoisimpiin maihin, tuntuu äkkiseltään oudolta, että noin 80 prosenttia suomalaisista pitää eriarvoistumista tärkeimpänä yhteiskuntapoliittisena uhkana. Toisaalta suomalaisten poikkeuksellisen jyrkkä eriarvoisuuden vastustus on luultavasti yksi keskeisistä syistä sille, että Suomi on niin tasa-arvoinen maa.
Raportissa todetaan, että jännitettä resurssipohjaisen ja koetun eriarvoisuuden välillä ei voi sivuuttaa, vaan se on otettava huomioon päätöksenteossa. On selvä, että poliittiset toimet, joiden koetaan lisäävään eriarvoisuutta, kohtaavat suurta vastustusta ja mahdollisesti epäonnistuvat. Olen lähtökohtaisesti samaa mieltä – demokratiassa kansalaisten mielipiteitä ei voi sivuuttaa. Toisaalta kansalaisten mielipiteisiin voi vaikuttaa ja niihin aktiivisesti vaikutetaan. Mitä heikommin yksilö pystyy aktiivisesti hankkimaan ja kriittisesti arvioimaan tietoa, sitä helpommaksi mielipidemuokkaus muuttuu.
Kansalaisten kyky tehdä harkittuja päätöksiä – olipa kyse omasta elämästä tai yhteiskunnan kehittämissuunnasta – on keskeisin asia, kun pohditaan yksilön ja yhteiskunnan keskinäistä vastuunjakoa. Tältä osin työryhmän näkemys on sellainen, että se puoltaa vahvaa valtiota: ”Mitä suuremman kertaluokan tai mitä pitemmän aikavälin päätöksistä on kyse, sitä rajoitetumpaa on useimpien ihmisten kyky tehdä itselle myönteisiä hyvinvointia ja terveyttä edistäviä valintoja. Siksi tarvitaan hyvinvointivaltion väliintuloa.”
Mielestäni väite on liioiteltu. Suurin osa meistä pystyy oikein hyvin tekemään hyvinvointiaan edistäviä valintoja. Kieltämättä on myös tarpeeksi suuri joukko, joka ei välttämättä kykene tähän. Joka tapauksessa työryhmän raportissa hyvinvointivaltion keskeisenä tehtävänä nähdään nimenomaan luoda mahdollisimman hyvät edellytykset, jotta kukin pystyy huolehtimaan itsestään ja olemaan aktiivinen kansalainen. Aivan oikein raportin keskiössä ovat pikemminkin koulutus ja terveyden edistäminen sekä muita yksilön vastuunkantoa mahdollistavat toimet, eikä varsinainen tulonsiirtojärjestelmä, joka on korjaava toimi. Toinen asia taas on, että ymmärrettävistä syistä työryhmä on monelta osin lähinnä todennut, että palvelujen kehittämistarvetta on. Varsinainen kehitystyö, jolloin myös kustannukset selviävät, jää jatkotyössä selvitettäviksi, esimerkiksi aikuiskoulutuksen laajamittainen kehittäminen.
Varsinaisen tulonsiirtojärjestelmän osalta raportissa lähdetään liikkeelle siitä, että nykyisen järjestelmän pääperiaatteet, eritoten syyperusteisuus, tulee säilyttää. Perustuloa puhtaassa muodossaan, eli subjektiivinen oikeus tietynsuuruiseen, muista tuloista riippumattomaan tulonsiirtoon, ei esitetä. Työryhmän näkemyksen mukaan perusturvaa tulee kehittää niin, että ensin perusturva-etuudet (toimeentulotuki, työttömän peruspäiväraha, työmarkkinatuki, sairauspäivärahan ja vanhempain-päivärahan vähimmäistasot sekä asumistuki) yhdistetään yhtenäiseksi etuudeksi, jonka määrä vähenee lineaarisesti palkka- ja muiden työtulojen noustessa. Muutoksen arvioidaan selkeyttävän sosiaaliturvajärjestelmää ja parantavan sen ymmärrettävyyttä, vähentävän byrokratiaa ja purkavan kannustinloukkuja. Esitys on sukua OECD:n Suomen maaraportissa esittämälle ”universal credit” -mallille.
Koska mallin tarkka toteutustapa on auki, työryhmä ei myöskään ole voinut arvioida, kuinka tehokkaasti malli purkaa jäljellä olevia kannustinloukkuja. On syytä olettaa, että kannustinloukkuja jää edelleen. Vuonna 2017 valtiovarainministeriön kannustinloukkuja selvitelleen työryhmän johtopäätös oli, että kannustinloukkuja ei voi kokonaan purkaa ilman merkittäviä sosiaaliturvan heikennyksiä. Ylipäätään on tiedostettava, että ei ole mahdollista rakentaa työnteolle vahvoja taloudellisia kannustimia heikon ansaintakyvyn omaaville ihmisille, jos heille halutaan taata joka tapauksessa mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää. Pysyvä ratkaisu on tietenkin ansaintakyvyn parantaminen aina kun se on mahdollista.
Toinen tapa vaikuttaa työnteon määrään ovat tietenkin ei-taloudelliset kannustimet, esimerkiksi vahvistaa vastikkeellisuutta ja ylipäätänsä kasvattaa viranomaisten mahdollisuuksia ohjata yksilön valintoja, jos arvioidaan, että muuten yksilön toimeentulo jäisi pysyvästi sosiaaliturvasta riippuvaiseksi.
Hyvin tärkeä kysymys sosiaaliturvan uudistuksessa on, kuinka pitkälle olemme valmiina puuttumaan yksilön valintoihin, jotta voidaan varmistaa, että yksilö toimii tavalla, joka on yhteiskunnan intressissä. Juho Saaren raportissa aihe ei ole erikseen tätä käsitelty, mutta vaikuttaa siltä, että ryhmä on suhtautunut hyvin myönteisesti siihen, että yhteiskunta voisi jatkossa ohjata syrjäytymisvaarassa olevia nykyistä vahvemmin. Esimerkiksi varhaisen puuttumisen mahdollistamiseksi työryhmä esittää, että henkilötietoa yhdistettäisiin eri lähteistä nykyistä laajemmin viranomaiskäyttöön ilman henkilön suostumusta. Nähdäkseni tämä ei ole mikään pieni muutos.
Tutustu raporttiin: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-287-557-0
Eugen Koev
pääekonomisti
