Kriisit ja viisaudet

EU-viisauden keskeisiin hokemiin kuuluu tämä: jokainen kriisi voimistaa. Epäilen vahvasti. Olen istunut parlamentissa jo kahdeksan vuotta ja nähnyt erilaisia kriisejä. Osa niistä on itse asiassa heikentänyt järjestelmää lähinnä sen takia, että kriisit ja niiden ratkaisut ovat horjuttaneet kansalaisten uskoa toimijoiden luotettavuuteen.

26.11.2020

Nyt olemme kuitenkin toisenlaisessa kriisissä.

EU:sta on kehittynyt jostain syystä ennen kaikkea rahanjakojärjestelmä. Mistä tämä johtuu, on varmasti seuraavan palstan (tai perusteellisen tutkimuksen) aihe. Keskustelu ilmiöstä kiertää hyvässä ja pahassa. Joku saa aina liian paljon rahaa ja joku toinen maksaa liikaa. Tämä lyhytnäköinen ahneus nakertaa uskottavuutta.

Tällä hetkellä meillä on kuitenkin edessämme todellinen kriisi, jonka keskiössä on yksinkertainen kysymys: onko järjestelmä vain rahanjakoa varten?

Jos vastaamme kysymykseen myöntävästi, olemme samalla maailman tappiin asti kiinni juupas-eipäs -keskustelussa siitä, miten paljon rahaa kukin jäsenmaa saa ja joutuu maksamaan. Siinä keskustelussa ei ole yhtään kestävää ehtoa vaan kaikki supistuu sinun, minun ja heidän mielipiteisiin. Mitään sellaista, joka kantaisi eteenpäin ja tulevaisuuteen, ei ole näköpiirissä.

Juuri tästä syystä olen kiitollinen Viktor Orbánille ja Jarosław Kaczyńskille. He ovat nostaneet toimivan demokratian elinehdot tikun nokkaan päiväjärjestyksen ykköskohdaksi. Meillä on nimittäin edessämme aikamoinen liuta suuria päätöksiä, jotka melkein poikkeuksetta viittaavat tulevaisuuteen.

Käytin tarkoituksella sanontaa ”nostivat tikun nokkaan”. Tikun nokkaan nostetaan sellaista, johon ei haluta käsin tarttua ja niin Puolassa ja Unkarissa on toimittu. Mutta kaikkeen tähän on olemassa ratkaisu.

Kollegani Petri Sarvamaa, jonka kanssa minulla on pitkä yhteinen historia Yhdysvaltain kirjeenvaihtajina, oli oikeusvaltioperiaatteen pääneuvottelija parlamentissa. Kun yhteisymmärrys neuvoston kanssa oli saavutettu, Puola ja Unkari vetivät jarrut päälle. Kohta ne huomaavat tehneensä vakavan taktisen – ellei strategisen – virheen.

EU:n perussopimuksen artikla 20 tuntee käsitteen tiiviimpi yhteistyö. Siihen voi ryhtyä vähimmäismääränä yhdeksän jäsenvaltiota. Koko budjettiin liittyvä apupaketti voidaan siis ottaa 25 jäsenmaan kautta haltuun ja jättää periaatteelliseen yhteistyöhön haluttomat ulkopuolelle.

Ne, jotka näkevät EU:n ainoastaan rahanjakovälineenä, voivat ilahtua siitä, että tällaisella toiminnalla voidaan säästää 24 miljardia ja siten helpottaa nettomaksajavaltioiden taakkaa.

Suurempi kysymys on kuitenkin siinä, että EU osoittaa toimintakykynsä ja sillä seikalla on kantavuutta tulevaisuuteen. Sitä juuri tarvitaan.

 

Nils Torvalds

Euroopan parlamentin jäsen RKP/Renew Europe-ryhmässä.

Kuva © Euroopan unioni 2020, lähde EP