Tehokkain ja nopein keino hoitaa palkkaedunvalvontaa ja kehittää työelämää sen tekijöiden tarpeisiin ovat työ- ja virkaehtosopimukset. Ne luovat turvaa: työajoista, palkankorotuksista, lomista, lomakorvauksista, perhevapaiden palkoista, matkapäivärahoista ja monista muista eduista ei tarvitse neuvotella itse, kun järjestöt tekevät sen. Erityisesti työuransa aloittaville nuorille kollektiiviset sopimukset ovat tärkeitä.
Vaikka työelämä muuttuu, työmarkkinatoiminta on edelleen palkansaajakeskusjärjestöjen työn ydintä. Akavan keskeinen tehtävä on varmistaa, että sopimus- ja neuvottelujärjestelmän sekä työelämän ja sosiaaliturvan lainsäädännöllinen perusta on kunnossa.
Jo useamman vuoden ajan on ollut nähtävissä, että työehtoneuvottelujen mekanismi kaipaa kipeästi kunnon korjaussarjaa. Kuluva vuosi on ollut ja on edelleen osin hallitsemattomien muutosten ja repivien työtaistelujen aikaa.
Syitä kaaokseen on useita: metsäteollisuuden työehtosopimusten hajautuminen yritys- ja liiketoimintakohtaisiksi, teknologiateollisuuden palkankorotusten ylittäminen kunta-alalla palkkaepäkohtien korjaamiseksi, käynnissä oleva sote-alan työriita sekä järisyttävä inflaatiovauhti.
Olemme ajautuneet tavoitteiden ja keinojen yhteensovittamisen ristiriitaan. Palkkakehitys on turvattava oikeudenmukaisesti ja ostovoimaa tukien, mutta tämä on tehtävä julkisen talouden kannalta kestävästi ja kilpailukykymme säilyttäen. Uskon näiden tavoitteiden yhtäaikaiseen saavuttamiseen työmarkkinatoimijoiden yhteispelillä. Mutta nyt yhteinen päämäärä on kadotettu matkan varrelle.
Työmarkkinoilta puuttuu yhteinen tiekartta. Siitä kärsivät yritykset, julkissektori ja palkansaajat, mutta myös koko Suomi ja sen kansantalous.
Kun kokonaisvaltainen käsikirjoitus puuttuu, neuvotteluista on tullut sivuille vilkuilun, keskinäisen syyttelyn ja yhä kovempien konfliktien suma. Näin ei voi jatkua.
Epävarma tulevaisuus hämmentää, ja monia se jopa pelottaa. Pelko syö hallinnan tunnetta ja ruokkii kärjistymistä.
Miten liitot voivat jatkossa hoitaa tuloksellisesti ja kustannustehokkaasti jäsentensä palkka- ja työehtoedunvalvontaa? Työmarkkinakeskusjärjestöjen on etsittävä uusi työmarkkinasopimisen malli. Olkoonkin, että EK on ilmoittanut, ettei se tee keskitettyjä ratkaisuja. Tosiasiassa se kuitenkin koordinoi aiempaakin tiukemmin jäsenliittojensa sopimustoimintaa ja sopimuksia.
Akavan puheenjohtajaehdokkaana kannan huolta ja vastuuta siitä, että suomalainen neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä saadaan kuntoon. Tässä työssä keskusjärjestöpuheenjohtaja on sekä Akavan sisällä että suhteessa muihin keskeisiin työmarkkinaosapuoliin yksi avainpelaajista.
Akavan puheenjohtajana laittaisin kaiken kokemukseni ja osaamiseni peliin yhdessä neuvottelujärjestöjemme ja liittojemme kanssa.
YTN, JUKO tai työehtosopimuksia neuvottelevat liitot eivät voi koko järjestelmää remontoida, kun kukin sopii omat sopimuksensa eikä sektoreiden välistä yhteistyötä ole.
Siksi järjestelmän uudistamiseen tarvitaan keskusjärjestöjä kipeämmin kuin koskaan. Niillä on edelleen vahva mandaatti uudistaa työelämän ja työehtojärjestelmän lainsäädäntöä.
Onnistunut uudistaminen alkaa ongelmien kartoituksesta. Vaikka ongelmia on juuri nyt useita, ne ovat tiivistettävissä näihin kahteen osa-alueeseen:
- Työnantajaliitot haluavat eroon kaikille maksettavista yleiskorotuksista, lisää työpaikkakohtaisia mahdollisuuksia joustavaan työehtojen hintaan ja eroon työrauhaselkkauksista.
- Palkansaajaliitot haluavat turvata kaikkien jäsentensä ostovoiman, korjata toimialansa palkkauksen valuvikoja ja vähemmän työrauhaselkkauksia.
Sopimus- ja neuvottelujärjestelmän haasteita eivät korjaa poliitikot, ei häthätää laadittu pakkolaki eivätkä tuomioistuimen uhkasakot. Akavan ja akavalaisten on oltava uudistamisen ytimessä, ei kuulopuheiden päässä. Muutoin poliitikot ottavat työmarkkinatoimijoilta aloitteen omiin käsiinsä. Sitä siirtymää en kannata.
Akavan puheenjohtajana tarttuisin välittömästi toimeen, sillä pirstoutuneen työmarkkinajärjestelmämme korjaamme ja uudistamme vain me työmarkkinaosapuolet itse.
Maria Löfgren
