Asumistuki asuntopolitiikan välineenä, tarkastelussa erityisesti Helsingin seutu -raportissaan Soininvaara valaisee konkreettisten esimerkkien avulla suomalaisen asumistukijärjestelmän kummallisuuksia.
– Hyvinvointiyhteiskunnan arvojen mukaisesta tavoitteesta – vähävaraisten perheiden asumisen turvaamisesta – ollaan tultu tilanteeseen, jossa tukijärjestelmä toimii vuokria nostavana mekanismina ja takaa vuokranantajille parhaat tuotot pienistä yksiöistä, Soininvaara kiteyttää.
Vuoteen 2015 asunnon koko oli keskeinen tuen myöntämiskriteeri. Täyden tuen saaminen edellytti riittävän väljää asumista; näin haluttiin edistää kohtuullista asumistasoa kaikille.
Nykyisessä järjestelmässä asunnon koko ei ratkaise. Tuen saaja voi vapaasti päättää, asuuko hän mieluummin pienessä asunnossa keskustassa vai suuressa asunnossa kaupungin laidalla.
– Tätä päätöstä on syytetty pienten asuntojen vuokrien noususta, sillä yhä useampi haluaa asua urbaanisti, Soininvaara toteaa. Hän viittaa Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimukseen, jonka mukaan kaupunkimaiseen ympäristöön haluavien määrä kasvoi neljässä vuodessa 28 prosentista 35 prosenttiin, eli melkein 400 000 hengellä.
– Muun muassa luovien alojen työntekijät asuvat ja työskentelevät mielellään urbaanissa ympäristössä, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus on helppoa. Useiden tutkimusten mukaan tiivis kaupunkirakenne parantaa näiden alojen tuottavuutta.
Tuen voimalla ylöspäin
Asumista tuetaan Suomessa kahdesta järjestelmästä, joista toinen on valtion maksama yleinen asumistuki. Sitä saavat esimerkiksi työttömät, pienipalkkaiset palkansaajat, vähävaraiset eläkeläiset ja opiskelijat. Enimmillään se korvaa 80 prosenttia asumiskuluista.
– Hyväksyttävä maksimivuokra on kuitenkin niin matala, että käytännössä vuokran korkeus ei vaikuta tuen määrään, Soininvaara huomauttaa.
Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat voivat saada asumiseen tukea myös osana toimeentulotukea, jonka kustannuksista valtio maksaa puolet ja kunta puolet. Koska toimeentulotuen sisältämä asumiskulukulukatto nousee korkeammalle kuin yleisen asumistuen yläraja, esimerkiksi Helsingissä moni toimeentulotukeen oikeutettu asuu käytännössä ilmaiseksi.
– Varsinainen asumistuki ei ainakaan Helsingissä riipu vuokran korkeudesta, mutta toimeentulotukena jaettava asumistuki on synnyttänyt veronmaksajien kukkaroa nakertavan kehän korvaamalla asumisesta sitä enemmän, mitä kalliimmin tuen saaja asuu.
Soininvaaran mukaan nykyjärjestelmä on paitsi kansantaloudelle kallis, myös epäoikeudenmukainen. Lastentarhanopettajat ovat esimerkki väliinputoajista, jotka eivät ole riittävän pienituloisia päästäkseen edulliseen valtion tuella rakennettuun vuokrakotiin (esimerkiksi Helsingin kaupungin omistamat vuokratalot) tai saadakseen tukea vuokranmaksuun vapailla markkinoilla.
– Myös pienten omistusasuntojen hinnat ovat Helsingissä karanneet pienipalkkaisten ulottumattomiin. Hinnat ovat nousseet sijoittajien ryhdyttyä ostamaan niitä varmatuottoisiksi vuokra-asunnoiksi, Soininvaara lisää.
Väliinputoaja hyppää junaan
– Niinpä Helsingissä työskentelevät pienipalkkaiset joutuvat hakeutumaan kehyskuntien halvempiin asuntoihin. Lopputulosta voi käydä katsomassa Helsingin rautatieasemalla kello 16 jälkeen, kun tuhannet pienipalkkaiset kansoittavat työpäivän päätyttyä pohjoiseen suuntautuvat lähiliikenteen junat.
Soininvaara huomauttaa, etteivät Helsingin kalliista asumisen hinnasta kärsi pelkästään pienipalkkaiset työssäkävijät. Myös urbaania ympäristöä suosiva luova luokka on ryhtynyt pakkaamaan muuttokuormia.
– Kaupungissa asuminen on tullut niin suosituksi ja siksi kalliiksi, ettei luovalla luokalla ole siihen enää varaa. Mielestäni tällainen luovan luokan hajautuminen on riski koko kansakunnan innovatiivisuudelle.
Lisää asuntoja kalliille alueille
Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta asuminen Helsingissä ja muissa kasvukeskuksissa olisi mahdollista myös muille kuin hyvätuloisille kansalaisille? Soininvaaralla on vastaus: tukijärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa, ja kuntien on tultava nykyistä isommalla panoksella mukaan vuokra-asuntomarkkinoille.
– Pitäisi harkita yhteiskunnan omistamia, liki markkinavuokraa periviä vuokrataloja, joissa vuokrasuhteet olisivat turvallisia. Tämä ei maksaisi kunnille mitään. Päinvastoin: syntyisi voittoa, joka pitäisi käyttää asuntotuotannon lisäämiseen.
Soininvaaran mukaan asuntopolitiikan voittajia ovat ne, jotka ymmärsivät aikanaan ostaa asunnon sieltä, missä asuntojen hinnat ovat nousseet huimasti. Tämä ansioton voitto on pois asuntomarkkinoille tulevilta nuorilta, joilta omistusasuntojen hinnat ovat karanneet ulottumattomiin.
– Perimmäinen ongelma on se, että asuntoja on liian vähän. Tähän ei ole muuta ratkaisua kuin rakentaa lisää asuntoja sinne, missä asuntojen hinnat ovat korkeimmat.
- Teksti: Paula Launonen
- Kuva: Pertti Nisonen, Helsingin kaupunki
Kahden järjestelmän sekametelisoppa
- Yleiseen asumistukeen käytetään veronmaksajien rahoja noin kaksi miljardia euroa vuodessa.
- Rahamäärä on kaksinkertaistunut vuodesta 2006.
- Yleinen asumistuki korvaa enimmillään 80 prosenttia hyväksyttävistä kohtuullisista asumismenoista. Tähän ovat oikeutettuja kaikista pienituloisimmat.
- Toimeentulotuki, joka on tarkoitetttu erilaisten kriisitilanteiden pelastusrenkaaksi, hyväksyy paljon suuremmat asumismenot kuin yleinen asumistuki, ja ne huomioidaan lisäksi kokonaan.
Koko vuokra veronmaksajan lompakosta
- Vuosina 1998—2006 toimeentulotuessa oli seitsemän prosentin omavastuu vuokrista.
- Säädös perustui ajatukseen, että vuokranantajan moraali joutuu liian kovalle koetukselle, jos hän tietää, ettei vuokran korotuksella ole vuokralaiselle mitään taloudellista merkitystä.
- Omavastuun poistamisen jälkeen toimeentulotuki on ottanut vuokramenot huomioon sataprosenttisesti.
- Vuokrat ovat sen jälkeen nousseet todella paljon.
