Yli viikon mittaiseksi venynyt ja jonkinasteiseen mahalaskuun päättynyt hallituksen puoliväliriihi paljasti sen, mitä moni on ehkä vuosikausia uumoillut: Suomi tarvitsee oman Super Marion.
Lontoossa 26.7.2012 pitämässään kuuluisassa puheessa Mario Draghi, Italian nykyinen pääministeri ja silloinen Euroopan keskuspankin pääjohtaja, sanoi mieliin lähtemättömästi jääneet sanat: ”Within our mandate, the ECB is ready to do whatever it takes to preserve the euro. And believe me, it will be enough.”
Kuka suomalainen poliitikko sanoisi jotain yhtä paljon luottamusta vahvistavaa?
”Mandaattinsa puitteissa Suomen hallitus tekee kaiken tarvittavan, jotta Suomi on jälleen maailman kilpailukykyisin maa ja sillä on korkein mahdollinen luottoluokitus. Uskokaa pois, olemme tosissamme, eikä meiltä ideat ja paukut lopu kesken.”
Nämä kaksi isoa tavoitetta ohjaisivat tavoittelemaan juuri oikeita asioita. Kilpailukykyvertailuissa pitää olla kaikki kunnossa, että yltää huipulle. Vahva talouskasvu, kyky vauhdittaa tuottavuuden kasvua ja toimivat työmarkkinat eivät riitä, sillä myöskään sosiaalisista, oikeusjärjestelmään, lehdistön- ja sananvapauteen sekä tasa-arvoon liittyvistä asioista ei saa löytyä moitteen sijaa. Korkeimman luottoluokituksen merkitys on ilmeinen – julkisen talouden rahoitus on hyvässä kunnossa nyt ja pidemmän päälle.
Suomen asukasta kohden laskettu reaalinen BKT oli nykytasollaan jo vuoden 2007 alkupuolella eli 14 vuotta sitten. Sen pitäisi tietenkin olla paljon suurempi. Valtiontalous on ollut alijäämäinen viimeiset 12 vuotta, kuntatalous on ollut 22 vuotena alijäämäinen viimeksi kuluneen 24 vuoden aikana. Väestö ikääntyy, työikäinen väestö vähenee, joten työllisyyden pitäminen edes ennallaan vaatii sitä, että suurempi osa työikäisistä on töissä. Muuten on vaikea rahoittaa nykyisiä julkisia palveluita.
Nämä ongelmat ovat odottaneet ratkaisua jo vuosia – ja odottavat edelleen.
Palataan puoliväliriiheen.
Hallituskauden puolivälin tilinpäätökseltä odotetaan linjauksia siitä, mitä hallitus aikoo saada aikaan seuraavan kahden vuoden aikana. Tarkennus: ennen kuin on taas aika vetäytyä valmistautumaan seuraaviin eduskuntavaaleihin, jolloin ei yleensä enää tehdä kovinkaan paljon uusia asioita.
Puoliväliriihestä jäi hämmentynyt olo. Kenen asioita ja etua siinä lopulta ajettiin? Viisi hallituspuoluetta kamppaili päivätolkulla keskenään, ainakin näennäisesti, ja talouden suuriin haasteisiin nähden liian pienistä asioista. Lopputulosta arvioidaan sen perusteella, mitä kukin puolue voitti ja mistä joutui luopumaan. Mutta mitä sai asiakasomistaja eli kansalainen? Ei ainakaan kaipaamaansa suunnitelmaa siitä, miten hallitus etenee ratkaistakseen suuret ongelmat. Enemmänkin vaikutelman, että ei ole kiire tehdä mitään. Lopputulosta kuitenkin selitetään mielellään niin, että hyvin meni.
Koronaviruspandemia näyttää vaimenevan lupaavasti. Maailmantalous kiihdyttää nousuun ja Suomi saa tästä noususta oman siivunsa. Tarve finanssipoliittiselle elvytykselle loppuu, eikä sitä todennäköisesti tarvita enää kuluvan vuoden jälkeen.
Luvassa oleva talouden kasvupyrähdys jatkuu parhaassa tapauksessa muutaman vuoden. Sen verran pääministeri Marinilla ja hallituksella on suotuisaa aikaa uudistaa Suomen talouden rakenteita niin, että talouden kasvukyky paranee.
Lisätietoja:
