Vaikka loppuraportti käsitteli asiaa täsmällisesti, käsitteet ”osatyökykyinen” ja ”vammainen” muussa menivät julkisessa keskustelussa paikoin sekaisin. Käsitteet eivät ole synonyymeja keskenään. Esimerkiksi Akava Worksin julkaisemassa Kyröläisen (2021) artikkelissa Koulutus on jokaisen oikeus – selviys vammaisten henkilöiden korkeakoulutuksen saavutettavuudesta kuvataan käsitteitä tarkemmin. Sen mukaan työkyky tulee nähdä suhteessa tehtävään työhön sekä ihmisen mahdollisuuksiin tehdä työtä omien edellytystensä mukaisesti. Toisin sanoen osatyökykyisyys voi kadota, kun työn sisältö ja tekijän osaaminen sekä edellytykset tehdä työtä kohtaavat. Pelkistetysti voidaan sanoa, että kuka tahansa voi olla elämänsä aikana välillä osatyökykyinen vaikkapa henkilökohtaisen tragedian takia.
Myöskään vammaisuus ei ole niin staattinen käsite kuin ensikädeltä saattaisi ajatella. Perinteisessä mielessä vammaisuudella on viitattu diagnoosilähtöisesti psyykkisiin ja fyysisiin vammoihin, jotka vaikuttavat yksilön toimintaan yhteiskunnassa ja hänen elämässään. Sen sijaan niin sanotun sosiaalisen mallin kautta vammaisuutta voidaan ajatella vähemmistöön kuulumisena ja suhteena, joka vallitsee vammaisen henkilön ja yhteiskunnan välillä. Vammaisuutta ei siis lähestytä vain yksilöllisenä, vammaan perustuvana kysymyksenä, vaan vammasta ja sairaudesta ja sen suhteesta ympäristöön syntyy kullekin yksilöllinen toimintarajoite. Toisin sanoen vammaisuus ei ole pelkästään yksilön ominaisuus, vaan se tulee nähdä myös suhteessa ”normaalina” pidettyyn.
Työelämän vaatimusten muutokset, kuten tietotyön lisääntyminen ja digitalisoituminen vaikuttavat jatkuvasti työkyvyn käsitteeseen myös suhteessa vammaisiin henkilöihin. Vammaisten henkilöiden työkykyyn vaikuttavat yksilön valmiuksien (osaaminen ja koulutus) ja työn sisällön lisäksi keskeisesti yhteiskunnan tarjoamat toimintamahdollisuudet: esteettömyys, vammaispalvelut ja muut saatavilla olevat tukitoimet. Alan ja sen työtehtävien fyysiset vaatimukset tai esteettömyyden puutteet voivat rajata näitä mahdollisuuksia. Vaikka vammaisen henkilön koulutus ja osaaminen olisivat sopivia työtehtävään, työkyky muuttuu, jos työpaikka ei ole esteetön tai hän ei saa tarvitsemiaan palveluita, kuten apuvälineet, kuljetuspalvelut tai henkilökohtainen apu, suoriutuakseen työtehtävästä.
Jos työkyky määrittyy suhteessa työtehtäviin, joita voidaan tiettyyn pisteeseen asti mukauttaa yksilön toimintamahdollisuuksien parantamiseksi, voidaan myös vammaisuutta tarkastella suhteessa ympärillä oleviin näkemyksiin normaalista: ennakkoluulojen mukauttamisena suhteessa yksilön ominaisuuksiin. Esimerkiksi pyörätuolissa tietotyötä tekevä henkilö ei ole työkyvytön suhteessa tekemäänsä työhön, mutta hän voi olla vammainen suhteessa muihin normaalina pidettyihin toimintamahdollisuuksiin (esimerkiksi juokseminen).
Korkeakoulutuksella voidaan lisätä vammaisten henkilöiden uravaihtoehtoja ja työllistymismahdollisuuksia. Pelkkä koulutustason nostaminen ei kuitenkaan ole riittävä toimenpide, jos yhteiskunnan asenteet eivät ole kunnossa. Ennakkoluulojen poistamisella voidaan vaikuttaa suoraan siihen, mikä milloinkin havaitaan työkykynä, mutta myös muokata laajempaa keskustelua ja ajattelua vammaisista henkilöistä täysipainoisina yhteiskunnan jäseninä.
Tutustu Akavan esityksiin
Ehdotuksia vammaisten henkilöiden poluksi korkeakoulutukseen ja työelämään
Lisätietoja:
